Siirry sisältöön
IPS-valmennus-blogi
Takaisin

IPS-valmennus: mielenterveyskuntoutujien työvoimapotentiaali käyttöön

Työkyvystä ajatellaan usein mustavalkoisesti, sitä joko on tai sitä ei ole. Myös kuntoutuspolku hahmotetaan tavallisesti samansuuntaisena; ensin kuntoutetaan ja sitten haetaan töitä.

Julkisessa keskustelussa nostetaan esiin onnistumistarinat silloin, kun mielenterveyshaasteet on jo selätetty tai käsitellään aihetta leimaavalla tavalla. Jättämällä huomiotta psyykkistesti sairastuneen mahdollisuudet saavuttaa tavoitteitaan työelämässä, ylläpidetään narratiivia työhön kykenemättömistä mielenterveyskuntoutujista ja vastaavasti täysin työkykyisistä työllisistä. Väliin jää kuitenkin valtavasti potentiaalia, samalla kun osaavan työvoiman tarve kasvaa jatkuvasti. Myös sairastuneilla on oikeus työhön ja heillä on tahtoa palata työelämään.

Monelle psyykkinen sairaus on osa tavallista arkea; on perhe, harrastuksia ja työpaikka – sekä mielenterveyslääkitys. On selvää, että mielenterveyssairauksien kirjo on laaja aina lievistä haasteista vakaviin, sairaalahoitoa vaativiin psyykkisiin sairauksiin. Tiedetään, että mielenterveyden sairaudet ovat yhä yleisempi työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen syy. Aktiivinen sairauden vaihe vaatii tietenkin hoitoa ja toipumisaikaa, eikä työhön palaaminen ole silloin ajankohtaista. Mielen sairauksista voi myös parantua, mutta toipuminen on pitkä prosessi, joka etenee monesti sykleissä. Tervehtymisen takuuta ei kuitenkaan ole. Sairaus voi olla niinkin vakava, ettei siitä täysin parane, mutta lääkityksen ja hoidon avulla voi elää hyvää elämää siitä huolimatta. IPS-valmennuksessa tartutaan ajatukseen, että riittävällä tuella työelämään palaaminen on mahdollista jo kuntoutusprosessin aikana, eikä vasta sen jälkeen. Tällöin työ itsessään toimii kuntouttavana elementtinä.

Onko minusta enää siihen?

Leimaava kerronta vaikuttaa asenteisiimme ja mielikuviin mielenterveyskuntoutujista, myös työnhakijoina. Työkykyvalmentajana keskustelen asiakkaideni kanssa usein, kertoako tilanteestaan avoimesti työnantajalle. Kannustan avoimuuteen, mutta ymmärrän heitäkin, jotka eivät siitä uskalla tai halua kertoa. Taustalla on pelko sekä kokemukseenkin perustuva näkemys siitä, että työhaastattelussa mielenterveyden haasteista kertominen työnantajalle on virhe, joka voi maksaa työn ja toimeentulon. On helpompi kertoa vaikkapa selkäkivusta, kuin paljastaa olleensa elämänsä aikana toistuvasti masentunut. Sekin on mahdollista, että työnantaja suhtautuu kuulemaansa empaattisesti – ja ehkäpä kertoo kamppailleensa samojen asioiden kanssa itsekin. Työelämä ei tapahdu tyhjiössä, eivätkä ennakkoluulot mielenterveyskuntoutujia kohtaan muodostu itsestään. Me ihmiset luomme työelämän ja siksi työnantajilla on mahdollisuus tehdä kestävämpiä työelämän päätöksiä.

Koska työ on monelle tärkeä osa elämää, on luonnollista, että mielenterveyssyistä pitkälle sairauslomalle jääminen ja myös sairauslomalta palaaminen voi olla kriisin paikka. Yhteisöstä eristäytyminen johtaa usein tilanteen pahenemiseen, mutta myös työhön palaaminen voi tuntua ylitsepääsemättömältä. Pitkä sairausloma vie monelta uskon omiin kykyihin. Kelpaanko, riitänkö, nähdäänkö minut edelleen ammattilaisena? Peilaamme itseämme muihin ja olemme taipuvaisia murehtimaan, mitä muut meistä ajattelevat. Kuinka muu maailma näkee psyykkisesti sairastuneen? Miltä hän näyttää, missä hän on hyvä, millainen työkokemus hänellä on? Vaikka psyykkiset sairaudet muuttavat elämää, ammattitaitoa ja osaamista ne eivät kokonaan vie. Muiden ennakkoluulot sen sijaan heikentävät pystyvyyden tunnetta huomattavasti ja voivat vaikuttaa suoraan siihen, millaisia mahdollisuuksia mielenterveyskuntoutuja työelämässä saa.

Tilanne voi aiheuttaa hämmennystä ja kuntoutujan arvot saattavat mennä uusiksi. Itseluottamuksen ja ammatillisen itsetunnon lisäksi tarvitaan riittävää itsetuntemusta. Millaiseen työhön minä haluan palata, mikä on minulle työssä merkityksellisintä, mitkä tekijät puolestaan heikentävät mahdollisuuksiani pärjätä työelämässä haasteideni kanssa? Prosessi voi olla kivulias, etenekin, jos oma identiteetti on rakentunut oman ammatin ja työn varaan. Kun vaikkapa muita auttamaan tottunut hoitoalan ammattilainen joutuukin autettavan rooliin, saattaa sen hyväksyminen olla vaikeaa. IPS-valmennuksessa näitäkin kysymyksiä asiakas voi pohtia yhdessä valmentajan kanssa.

Mahdollisuuksia horisontissa

Mielen sairauksien ja haasteiden kanssa kamppailevan huomio voi herkästi kiinnittyä negatiivisiin asioihin ja toiveikkuus kadota. Ajatusten keskiöön nousee tällöin helpommin riskit ja uhat sekä ne elementit, jotka työssä mahdollisesti sairastuttavat – kiire, paineet, huono johtaminen, työilmapiiri tai muu syy. Työelämään palaaminen tuntuu tuskaiselta ajatukselta. Entä, jos palaan ja kuntoni heikkenee entisestään? IPS-valmennuksessa pyritään kääntämään kurssi kohti mahdollisuuksia. Entä, jos sopiva työ auttaakin toipumaan?

IPS-valmennuksessa tähdätään avoimille työmarkkinoille. Palkkatyö tuo leveämmän leivän pöytään ja voi kohentaa itsetuntoa eri tavalla, kuin tuettu työllistämistoiminta. Elämään tulee lisää sisältöä ja rutiinit lisäävät turvallisuuden tunnetta. Merkityksellisyys korostuu, kun työ vastaa omia toiveita ja arvoja. Terveydelle sopiva, mielekäs työ voi kohentaa elämänlaatua ja hyvinvointia huomattavasti niin yksilön kuin hänen koko perheensä näkökulmasta – tällä on kauaskantoisia, positiivisia vaikutuksia.

Mielenterveyskuntoutujan työllistyminen ei kuitenkaan ole aina helppoa ja työelämässä pysymiseen vaikuttaa moni asia. Mutta sen sijaan, että pohdittaisiin kaikkia niitä syitä, miksi se on vaikeaa, keskitytään IPS-valmennuksessa mahdollisuuksiin. Rakennetaan palapeliä; yksilön toiveista, motivaatiosta ja vahvuuksista, työmarkkinan tarpeesta ja siihen vastaamisesta, työnantajan kyvystä päästä irti ennakkoluuloista ja rohkeudesta kokeilla uutta, ympäriltä tulevasta tuesta sekä onnistumista tukevasta ympäristöstä ja työyhteisöstä. Ja kun kaikki palaset loksahtavat paikoilleen, on mahdollisuuksien palapeli valmis.

Alexandra Malanin, työkykyvalmentaja, Spring House