Skip to main content
Aina joku eksyy 2
Takaisin

Kohtaamisia Invalidiliiton Sopivaa työtä kaikille -konseptissa

Muistan vieläkin, kuinka 80-luvulla alakoulussa jakkupukuinen englannin opettaja piirsi punaisella kynällä kukan koepaperiin arvosanan ympärille, mikäli arvosana oli kiitettävä. Rakastin englannin kieltä alusta asti, ja sen opiskelu oli helppoa, sain siis kukkia minäkin ja se tuntui ihanalta. Kouluvuosi eteni, ja kukat saivat myös toisenlaista merkitystä. Takanani englannin tunneilla istui oppilas, joka ei saanut koskaan kukan kukkaa, lähinnä happaman tuhahduksen hakiessaan koepaperia opettajalta luokan edestä. Kerran tilanne meni itkuksi asti. Muistan vieläkin, miten pahalta se tuntui.

Ruusujen sijasta kuuluin välillä itsekin siihen risuisempaan porukkaan, ainakin liikunnan ja käsitöiden tunneilla. Olin motorisesti kömpelö enkä käsittänyt joukkuepelien lainalaisuuksia. Pyöräilyn opettelu oli minulle kaikkea muuta kuin hauskaa kevätpuuhaa. Myös eläkeiän kynnyksellä olevan käsityönopettajan otsalle nostatin suttuisine sukkineni tuskaisia hikikarpaloita. Voi sitä pään pudistelun ja huokailun määrää, joka alkoi, kun vasta lähestyin neuvoa kysyäkseni. Kaikkien aikojen kamalinta liikuntalajia, suunnistusta, oli onneksi vasta yläkoulussa, jolloin metsässä viimeisenä haahuiluun jo oppi suhtautumaan teinin näennäisellä välinpitämättömyydellä. Mutta sisällä kuohui kiukku ja häpeä. Ja joskus myös pelko. Tunteisiin ja niiden kanssa pärjäämiseen olen sittemmin perehtynyt systemaattisemminkin, mutta se olisi jo toisen jutun aihe.

”Hienoa ohjausta ja juuri minun tilanteeseen perehtymistä, sellaista kuin toivoin valmennuksen olevan. Sain uusia hyviä ideoita ja ehdotuksia mistä itsekkin innostuin! Suuri kiitos helposti lähestyttävästä fiiliksestä.”

Liekö omakohtaiset, muutenkin osin mutkikkaat, elämänkokemukseni olivat syynä siihen, että hakeuduin opiskelemaan sosiaalialaa ja jo opiskeluaikana löysin itseni kerta toisensa jälkeen työtehtävistä, joissa toimitaan jonkinlaisen erityisyyden parissa. Tein yhden harjoittelun lastensuojelun perhetyössä Australiassa, siellä opin myös ulkomailla eksymisen jalon taidon. Samalla kyllä aavistelin, että jos tästä vuoden puolikkaasta selviän, selviän elämässä myös kaikesta muusta. Olin jäljillä.

Sosionomin työurallani olen työskennellyt vuosia lasten parissa, ja huomasin olevani usein se, joka jaksoi eniten vääntää ”villien” poikien kanssa. Näiltä viikareilta sain myös ne tiukimmat halaukset kevätjuhlissa. Aikuisten kehitysvammaisten kanssa työskentely oli ajatteluani muokkaava Elämän Arvojen Opisto, vankilaopetus puolestaan Aidon Kohtaamisen Korkeakoulu. Pala sydämestäni on vielä vuosien jälkeenkin edelleen Suomenlinnan saarella muurien keskellä, opetuskeittiönä toimineen asuinparakin ruokapöydän ääressä. Kyynelittä en irronnut siitäkään pestistä.

Jossain polun varrella aloin ajatella, että saattaapa joku kohta muuten oivassa pääkopassani olla oikeasti nyrjähtänyt, koska en ole millään oppinut paritanssimaan, en ymmärtämään liikenteessä suuntia enkä nopeuksia (kuljen julkisilla, joten pelko pois hyvä lukija) enkä kasaamaan yhtäkään huonekalua. Opiskelin erityisopettajaksi, koska vuosien varrella olin oivaltanut sen, kuka niitä kukkia ja kiitoksia oikeasti eniten tarvitsee. Ja se ei ole se kympin tyttö, hän pärjää joka tapauksessa. Opiskelun sivujuonena selvisi, että aivojani vaivaa visuo-spatiaalinen hahmotushäiriö, ja moni vuosikymmeniä vanha mystinen kysymysmerkki oikeni.

”Merjan kanssa on miellyttävä työskennellä, hän on todella luotettava, ystävällinen ja samalla lempeän tehokas moniosaaja.”

Oppimattomuuttani ei loppuun asti selitä edes harjaantumisen puute, sillä olen käynyt sinnikkäästi eksymässä lukemattomissa kauppakeskuksissa, kylissä, kaupungeissa ja maissa. Eksyilyn oheistuotteena ujosta lapsesta on kehittynyt suht supliikki aikuinen, joka on tottunut tarkkailemaan ympäristöään ja huomaa antenneillaan usein ne, jotka ovat myös eksyksissä. Kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti.

Olen työelämässä yleensä pyrkinyt sinne mikä tuntuu hyvältä ja oikealta. Olen myös halunnut aina tehdä ruohonjuuritason töitä, haluan olla siellä missä on todellinen elämä, kaikessa haavoittuvuudessaan ja hauraudessaan. Spring Houselle töihin tuleminen oli onnekas sattuman kauppa, en voinut vastustaa nykyisen (aivan loistavan❤) esimieheni työtarjousta, koska tämä työ osuu niin hyvin arvomaailmani kanssa yksiin.

Oman ajattelutapani mukaan kukaan meistä ei ole valinnut perhettään, johon syntyy, eikä myöskään sitä, mikä sairaus, vamma, onnettomuus tai muu mullistava tapahtuma minuun osuu. Moneen meistä osuu jotain, jossain vaiheessa elämää, kaikkea vastaan ei ole eikä tule rokotusta. Jos koska, niin juuri silloin kun osuu, tarvitaan muiden ihmisten apua, tukea, kanssa kulkemista, myötä elämistä ja sopivan polun etsimistä. Se polku kyllä löytyy, yhdessä. Esteitä voi aina kiertää ja umpikujaltakin palata takaisin. Jos joku ajattelee, että pystyy kaikkeen itse ja selviytyy elämästä yksin, hänen vajeensa ei vain ehkä ole vielä peilistä paljastunut.

”Sun kanssa asioita (tapaamisia, hakemuksia, cv:itä) työstäessä tietää että työllistymiseni edistyy suuremmalla todennäköisyydellä kun mitä olen itse saanu vuosien hakemisen aikana aikaiseksi. Sinulta saa kannustavaa ja positiivista palautetta vaikka aina ei kaikki menis niin kuin strömsöössä. Jaksat luottaa siihen että minä lopulta onnistun. Voin luottaa siihen ettei tarvitse käyttää yksin kaikkea energiaa työnhakuun. Että on toinen henkilö tukena. Mäkin tarviin persiille potkijaa välillä ja sen sä osaat! Mikä positiivisinta, kummankin ajatukset on samalla levelillä, ymmärretään toisiamme ja toistemme ajatuksia aika helposti.”

Sopivaa työtä kaikille -konseptissa etsitään fyysisesti toimintarajoitteisille ihmisille työtä tai opiskelupaikkaa. Työskentelen työkykyvalmentajana ja tuen asiakkaita mm. osaamisen kartoituksessa, työllistymisen tukimuotojen selvittämisessä, työnhaussa ja haastatteluun valmistautumisessa, sopivien työtehtävien räätälöinnissä, työsuhteen sopimisessa sekä työsuhteen alussa. Olen työskennellyt konseptin parissa parin kuukauden ajan, oman moniammatillisen huippuosaajajoukkueemme lisäksi tähänastisia kohtaamisia yritysten, yhdistysten ja järjestöjen edustajien ohella on ollut laidasta laitaan: etuuskäsittelijästä erityisopettajaan ja apuvälineteknikosta ammattikorkeakoulun koulutuspäällikköön. Kohtaamiset ovat moninaisia, ja joka ikisen toimijan rooli on äärettömän tärkeä asiakkaiden polkujen varrella, erilaisina opasteina, ohjeina ja suuntaviittoina.

Sokerina pohjalla ovat tietysti asiakkaat. Arjen sitkeinä sankareina, vahvoina oman alansa osaajina, motivoituneina uuden oppijoina, ilojensa ja surujensa jakajina. Erityisinä ihmisinä, kukin omalla tavallaan. Ajattelen, että heidän erityisyytensä ei juurikaan näyttäydy vamman tai sairauden kautta, vaan se näyttäytyy erityisesti tässä hetkessä elämisen taitona: kiitollisuutena siitä hyvästä mikä nyt on ja arjen pienten ilojen huomaamisena, olipa se puussa juokseva orava, pihalla vilvoittelu saunan jälkeen, kylmä juoma uima-altaalla lomamatkalla tai sohvalla loikoilu kehräävä kissa sylissä. Olen työskennellyt erilaisten erityisten ihmisten kanssa jo kohta 20 vuoden ajan, ja kokemukseni mukaan turhasta ei näissä porukoissa juuri valitella. Kaikkein parasta työssäni on ehkä nauraminen, välillä itselleni, välillä ystävällismielisesti toisillemme, usein yhdessä elämän eriskummallisuudelle. Huumori on minulle työn ja koko elämän suola, se asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja tuottaa myös välitöntä, kokonaisvaltaista hyvinvointia.

”Työkykyvalmennus on minun kohdaltani onnistunut erittäin hyvin Merjan kanssa. Olen hyvin mielissäni hänen avuliaasta työskentelystä, en ole tavannut ennen niin pätevää ja asiallista yhteistyöntekijää. Hänen tietotaitonsa ja ihmistuntemuskyky on parasta mahdollista.”

Työkykyvalmennus on asiakaslähtöistä, tavoitteellista ja ammattimaista toimintaa. Ammatillisuus ja kanssaihmisenä asiakkaan kohtaaminen eivät sulje toisiaan pois, vaan niiden yhdistyessä syntyy aitoa nähdyksi ja kuulluksi tulemista. Nämä kohtaamiset liikauttavat sekä virallisia tavoitteita eteenpäin että myös jotakin muuta meissä. Jotakin, jota ei niin helposti voida mitata ja jonka sanoittaminenkin on joskus vaikeaa. Muutama asiakkaistani sanoitti tähänastisia kohtaamisiamme, niitä saa heidän luvallaan lukea tekstin sekaan nostetuista sitaateista.

Palaan vielä englannin tunnille lähes 40 vuoden taakse, alakoulun Ystävä-kirjaani, johon myös englannin opettajani kirjoitti muiston. Loru kertoi vanhasta pöllöstä, joka kuuli sitä enemmän, mitä vähemmän itse puhui. Tästä viisaudesta olen hyvillä mielin samaa mieltä, ja tätä harjoittelen edelleen, joka päivä. Voin myös onnekkain mielin todeta, että tekemäni työ todella on sopivaa työtä, myös minulle.

#TyönOsaajat-blogistina toimi tällä kertaa Spring Housen tiimissä työskentelevä työkykyvalmentaja Merja Salmi.